torstai 23. marraskuuta 2017

Voittajat ei pelkää hävitä!

Osa 2. Alkuverryttelyä.


Tiistaina illalla ponin majoituttua tyytyväisenä Ruskeasuolle, olikin sopiva hetki startata tulevan aamun sotasuunnitelman hiominen. Ratapiirrustus saapui tyylikkäästi samaan aikaan kuin pizzalähetti, eli mikäs sen mukavampaa kuin mutustella salamin ohessa visiota tulevan suorituksen tyylikkäästä perusradasta, vinhaa uusintaa unohtamatta. Salami-uhkausta on myös arvon puolalaiselle säännöllisesti esitetty, jos käytöstavat vaikka sattuvat unohtumaan ja korvat muuttuvat maagisesti vain koristeiksi. Joskus sillä tavallakin on päässyt käymään.


Mikä yhdistää kahta ylläolevaa kuvaa? Vastaus löytyy postauksen lopusta.

Olin vahvassa uskossa vielä keskiviikkoaamun pikkutunneilla sen suhteen, että olisin menossa tekemään tärkeää tenttiä perjantaina. Pänttäsin siis silmät lupsuen painavaa tekstiä ihmisen psykologisesta kehityksestä, samalla kun punnitsin sarjan b-osalta vähiten kreiseintä kääntymiskohtaa okserille. Voitte varmaan kuvitella kuinka paljon niistä opiskeluista jäi mieleen. Saatoin vain toivoa, että kirja jonka kannelle pääni kallistin, olisi imeytynyt aivoihini nippelitietoineen kuluneen yön aikana. Aamukahvin myötä kuitenkin orastava tenttistressi oli tiessään, sillä edessä oli sitäkin mittavampi tärinän aiheuttaja - HELSINKI HORSE SHOW 2017! Loikatessani Saiman Nissanin takapenkille aamuhämärissä, tuntui kuin olisin omistanut koko maailman. Mikä mahtava ylpeyden aihe olikaan jo päästä Jäähallin finaaliin asti. Sille pohjalle, joka tömisee juuri sillä oikealla tavalla! Usein Team Tuhmaponi huomaa olevansa merkittävästi suunnitellusta aikataulusta jäljessä, mutta tällä kertaa se oli minimoinut myöhästymisen riskit ja saapui unenpöpperöisen ponin luokse ennätysvarhain. Kaikki tarvittavat puuhat löysivät meistä kolmesta sujuvasti tekijänsä ja niin hektinen aamu polkaistiin käyntiin jännittyneen innon leijaillessa talli-ilmassa.

Game on!

Jäähallin mahtavien, kansainväliset standarditkin täyttävien puitteiden kunniaksi halusin ponin olevan ekstrapyntätty, joka tarkoitti käytännössä ainakin tarkkaa letitysoperaatiota. Vanttu sai täten nautiskella totaalisesta "make overista"  aamuheiniensä lomassa, eikä turhaan! Siellä täällä suihkittiin karvakiillotusainetta, kavioissa hohti lakka ja yhtäkkiä hopeinen glitterikin oli löytänyt tiensä korostamaan slaavilaisen jäyhiä poskipäitä. Niin sievä kauneuskäsittelyn kohteesta tuli, etten meinannut tunnistaa mokomaa prinsessaa omaksi reikäpäiseksi afrotukakseni. Toisaalta yhtä nopeasti kuin hirviöstä kuoriutui kaunotar, muuntui sama setti vastapäiseen asetelmaan ja rintaremmimartingaalia satulavyöhön askarrellessani napsahti notkea tavaramerkki-potku melko lähelle olkapäätäni. Voitiin siis hyvillä mielin todeta, että ponin nestetasapaino ei ainakaan ollut järkkynyt yön aikana, josta kertoivat sen nopeat reaktiot ja myös se tuli selväksi, ettei tallista ollut lähdössä mukaan väärä kärpäskimo.

Rusetti kuuluisi kai ripustaa ruumiinosaan joka on potentiaalisesti vaarallinen. Täytynee viedä poni lahden yli kauneusleikkaukseen, jossa siitä tehdään elävä rusetti.
Estetykin tukassa on aina tärkeissä kilpailuissa yksi onnen sykerö, jota ympäröi timsulenkki.

Viime vuoden finaalista käteen jäi siistien tuplanollaratojen lisäksi läksyn oppiminen sen suhteen, ettei Mannerheimintien liikenne vedä turhan hyvin aamuruuhkassa ainakaan keskustaan päin, eli tulin automaattisesti tänä vuonna siihen tulokseen että kävelytän ponin maasta käsin Helsingin kekuspuiston sekä Laaakson stadionin läpi pääkallopaikalle. Edellisen vuoden finaaliviikon ensimmäisenä päivänähän meillä oli tarkoitus vetää poni trailerilla hallille majapaikastamme, mutta aivan tavallisella renkaanpaineiden tarkistuskäynnillä toinen eturengas räjähti tuhansiksi pieniksi kuminpalasiksi, joten pääsin silloin testaamaan kävelyreittiä sekä keskinäistä luottamustamme hieman lennosta pilkkopimeälle metsäpolulle työmatkapyöräilijöiden suhahdellessa tuhatta ja sataa takaa ohi. Olihan se elämys, joka täytyi ehdottomasti päästä kokemaan uudelleen.


Nää on hauskat! Vasemmalla HIHS 2017 ja oikealla HIHS 2016. 

Matka jäähallille sujui sulassa sovussa ja päivän ensimmäiseen luokkaan osaa ottavina, odottelua ei juurikaan ollut. Käsihevosalueella vallitsi vielä toistaiseksi turvallisen väljä ilmapiiri ja otin pestikseni kävelyttää ponia sen aikaa, että Saima sai rauhassa kävellä rataa jalan. Areenaan sai tänä vuonna myös tutustua viime vuodesta poiketen ratsain niin, etteivät kaikki Amateur Tourilaiset survoutuneet sisälle koko jengi kerralla, vaan tuubin kautta laakealle kentälle marssivat vain tulevan luokan ratsukot huoltojoukkoineen. Tämä oli mielestäni erittäin tervetullut uudistus, erityisesti oikeasti potkivan kavioeläimen omistajan vinkkelistä! Vanttu tepasteli areenalla  kuin kotonaan ja hölkätä päristeli tyytyväisenä kevyessä ravissa kasvien sekä hienojen johteiden välistä kuin vanha GP-konkari konsanaan. Kauden alussa ratojamme kilpailutilanteissa riivannut turhan tuijottelu oli tipotiessään ja tilalle saapunut se ihanan itsevarma viheltelijä-Vanilla.

 "Normikeskiviikko! Millos me kuskiseni muuten ollaan menossa sinne HIHSíin?"
"Ai me ollaan siellä jo! No koska hypätään? Hypätäänkö jo? Saako nyt hypätä? ANNA MÄ HYPPÄÄN!"

En oikein osannut hahmottaa ponin olevan niin nopeasti vuorossa muiden ratsukoiden sujuvien suoritusten myötä, eli onnistuimme sen verran töppäämään, ettei hypyille verryttelyhallissa juurikaan jäänyt aikaa. No tällä kokoonpanolla kerta ei suinkaan ollut ensimmäinen ja ponin käveltyä pohjalle niin huolella, uskalsin päästää ratsukon radalle hieman kylmiltään. Kaikkia meitä jännitti niin paljon, etten varmaan muistaisi radasta yhtään mitään, ellei videolta sen kulkua saisi luntata. Muistan lähinnä taluttaneeni ponia tuubista sisälle ja sen saaman kohtuullisen sätkyn, joka aiheutui edellisen ratsukon tuplanollaradan ansiosta räjähtäneestä musiikista. "No problem, ison maailman meininkiä" - totesin ponille ja tuuppasin kaksikon portista sisälle. Sitten seuraakin pelkkää pimeää, kunnes perusradan viimeinen puomi kolahtaa kannattimiltaan. EI! Puomin lopsahdus tosin ei itseasiassa edes ollut suurin pettymyksen syy, mutta sen jälkeisen uusinnan missaaminen sitäkin enemmän! Meillä oli niin viihdyttävä suunnitelma aikaosuuden varalle, että sen toteutumatta jääminen vihlaisi jostain todella syvältä. Meillä on Saimulin kanssa usein tapana ottaa yleisö huomioon tieratkaisuissa erityisesti pienillä esteillä - pitäähän jonkun hoitaa se vauhti tai vähintäänkin yksi vaarallinen tilanne, ettei valokeila  käänny johonkin sellaiseen, jonka itsetunto ei ehkä kestä kritiikkiä. Meidän nimittäin kestää! Saimme tietysti keilaamisesta tuijottaa tiukasti omia nassujamme peilistä, sillä verryttelyhypyissä terävyyttä olisi voinut toki hioa, jos sellaisia olisi ehtinyt ottaa.

Puomi sinne tai tänne, kunhan huopa ei ole kuvissa rutussa! Damn.

Alitalo ja Nivell screenillä = instant kyynelkanavien ylitsetursumisvaara SOS.

No hui hai - lähdin floppiradasta huolimatta hyvällä fiiliksellä kävelyttämään ponia aurinkoisessa säässä takaisin Ruskeasuolle, pilotin ja hoitajan huristellessa autolla perässä. Tallimatkalla vilahdettiin vielä Ylen uutisissakin hölkättyämme suojatien yli. Luojan kiitos valot olivat vihreinä - muuten olisi tullut äidiltä huutia.

Videopätkä lunkista pyrähdyksestämme löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4261542

Hoitelimme kimpassa ponin koivet ja sielunelämän zen-asemiin seuraavan aamun koitosta varten, enkä olisi voinut enempää riemastua kun tallimestari huikkasi ohimennen että tarhatakin kilpuria saisi halutessaan. Vanttunen siis pääsi suorituksensa jälkeen vielä hengailemaan keskelle stadia ihanan suureen aitaukseen - luksusta! Tunnelma pienen takapakin jälkeen lähti taas jyrkkään nousuun hyökätessämme äkkiä takaisin jäähallille hurraamaan kanssakilpailijoiden hienoja suorituksia. Mainittakoon keskiviikon menestyjistä muun muassa Ratsasta tähtien kanssa- haastattelussani loistanut Katja-Loviisa Kotzetova, joka nappasi hienon sijan jo heti ensimmäisenä päivänä. Kolmikulman jengikin loisti, sillä meidän oma pieni Christin tykitti tietysti Proud Flash-ponillaan kärkikahinoihin omassa korkeuskategoriassaan! Tuttuja naamoja vilahteli siellä täällä ja myötätuntoista huvitusta herättivät nurkkien takana sätkä huulessa lymyilevät poniäidit, jotka jännittävät jälkikasvujensa suorituksia niin kovasti, ettei katsomoon ollut kuulemma asiaa. Erityismaininta tähän väliin niin usein parjatuille mameille - kovin olisi kilpailuissa hiljaista, jos nämä vahvat leidit eivät taustajoukkoina huolehtisi niin käytännön puolta logistiikkoineen kuin sponsorointiakin sille mallille, että paikalle saavutaan.

Vanilla yöpuulla

Ensimmäisen aamun jännityksen alkaessa raueta iltapäivällä, katselimme luokkia siihen saakka kunnes emme enää katselleet. Parkkimittari naksutti nälkäisenä jäähallin takana ja ponin iltatoimetkin täytyi vielä hoitaa. Keskiviikkohan oli tulevalle Horse Show-viikolle vasta alkulämmittelyä, joten sen saattoi hyvillä mielin jättää hieman kesken ja lähteä keräilemään voimia seuraavan vuorokauden haasteita varten.

Osa 3 jatkuu heti huomenna!



Vastaus salamiarvoitukseen: kuvia yhdistää kaksi possua ja potentiaalisen leivänpäällisen läheisyydessä oleva vihreä elementti









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti