keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Helsinki Horse Show 2017

Osa 1. Matkalla tähtiin.

Koska kaikki muut blogistit ovat jo Helsinki Horse Show´n fiiliksensä pureskelleet lähes viimeistä murusta myöten, on Tuhmaponin vuoro akateemisen vartin turvin tarttua aiheeseen pienen postaussarjan voimin. Instagramin puolella ilahduttavan moni myötäeli viraalisti jännityksen täyteisiä hetkiämme Amateur Tour-sarjakilpailun finaalissa, mutta herätellään lähimuistiin vielä koko tapahtuman kohokohtia meidän jengin vinkkelistä!

Tuhmis tuubista areenalle, mutta mitä sitten tapahtui?

Palataan areenakuvan tohinoista vielä hetkeksi Sipoon perämetsiin, sillä käytännössä HIHS-viikko starttasi allekirjoittaneen osalta jo maanantaina kimon ponin kuurauksen puitteissa. Vielä ei ole löytynyt ainetta, joka kuin taikaiskusta yhden pesun aikana muuntaisi keltaisen hohtavan valkoiseksi. Jo pelkkään sitkeän puolalaisen turkin kasteluun hujahtaa helposti tunti, jonka jälkeen shampoo-hoitoaine-vaahtokylpysettejä saa jumpata ainakin kolme mokomaa peräkkäin, että työn tulos on edes jokseenkin kelvollista ja tallinpihasta kehtaa liikkua ihmisten ilmoille. Vantun pesu starttaa ennen vesileikkejä poikkeuksetta orjallisen perusteellisella harjauksella. Ei ole siis kyse yhdestä tai kahdesta viisiminuuttisesta, vaan kopukkaa todella ruokotaan pitkään ja hartaasti joka ikisellä sukalajikkeella jonka maailma päällään kantaa. Pointtina tässä on niiden pirullisten karvojen alla lymyilevien hiekanjyvien onkiminen sieltä muka niin siistin klipatun turkin uumenista, että ne lähtisivät edes jotenkin päin pesuveden mukana viemärinputsaajan riemuksi putkistoja tukkimaan väriä haalistamasta. Harjaamisen jälkeen kannan rutiinilla pesuvälineet ämpäreineen, sienineen, loimineen, suojineen, pyyhkeineen, kumisaappaineen, sateenvarjoineen, kylpyankkoineen, shampoineen ja hoitoaineineen pesukarsinan välittömään läheisyyteen. Tai ainakin siihen pyrin. Yleensä jotain unohtuu, joka sekoittaa pakan täysin. On myös ollut tapana ilmoittaa tallin sisäisessä yhteydenpitokanavassa, että aion kroolata ennalta ilmoitettuna aikana muutaman itkunsekaisen tunnin tuolla hevosten Serenassa, joka toiselta nimeltä tunnetaan myös valkoisten hevosten huoltajien limbona. Yleensä ilmoitukseni herättää lähinnä myötätuntontoista huvitusta, mutta toisinaan tajuan itsekin olevani tunnollisten ratsujensa jalkojenkylmääjien tiellä ja yritän suoriutua missiostani mahdollisimman vauhdikkaasti.

Vantun mielestä meressä kylpeminen on huomattavasti hauskempaa...
...kuin pesukarsinassa lusiminen.

Pesun ja sitä seuranneen kuivattelusolariumin jälkeen (=me molemmat kuivattelimme), poni sai ylleen ensin kuivausloimen joka imaisee kosteuden sieltä minne solkku ei yllä. Karsinaan ei ole mitään asiaa ilman tallisuojia, sillä valkoiset koivet ovat sekunnissa puupelletistä vähintään harmaat ja aamulla sitten jo masentavan ruskeat, jos niitä ei muista varjella. Villaloimikuivattelun jälkeen ponista tulikin supersankari-kommando ninja-asussaan ja sitten olikin varusteiden vuoro kiillottua. Maanantai siis kului ”puhtaasti” välinehuollon parissa.

Lempivärini tuskin jää kenellekään epäselväksi, vai kuinka on?
Edustushuoviksi mukaan valikoituivat Laatu Anskun sponsoroima supercool Back On Track valkoinen estehuopa sekä Equilinen tummansininen flättärihuopa hopeisella koristenauhalla, joka mätsää huppuumme täydellisesti. Tietysti.

Tiistaina olimme jo varhain liikenteessä, sillä Vantulle oli perinteikkäästi varattu karsinapaikka ihanalta Ruskeasuon Poliisitallilta ja halusimme ehtiä sinne järkevään aikaan. Sinänsä Kolmikulmasta huristelisi iloisesti reilussa puolessa tunnissa Jäähallille, mutta huomattavasti stressittömämpi vaihtoehto kaikille osapuolille oli siirtää poni lähemmäs jo etukäteen ja skipata näin potentiaalinen liikenneruuhkan nostattama verenpaine Lahdentien aamutörttöilyn keskellä. Ihan oikea karsinapaikka telttaboksin sijasta siksi, koska poni ei urbaania jabaelämää juurikaan arvosta. Tai lähinnä sen naapurit eivät arvosta hänen läsnäoloaan, sillä muutamalla kipakalla potkulla olen todistanut huterien seinien olevan verrattavissa domino-palikoihin. Voima täpäkän esteponin takapäässä on yhtä lailla hieno kuin hirveäkin asia.



Pieni poni suuressa maailmassa. Kai se hieman kuumottaa 148cm tervaskantoa kun 180cm vesseli tuijottelee yläviistosta tuimasti. Silloin ei auta muu, kuin vetää supersankarin asu ylle ja toivoa parasta. Eivätpähän seinät soineet meidän puolesta tällä kertaa.

Taivaan revetessä kunnon syysmyrskyksi, ehdimme juuri hölkätä ponin sekä varusteiden kanssa Ruskeasuon historiaa havisevien tallinseinien suojiin. Pikaisen karsinan edustan koristelun jälkeen, jätin Vanttusen hyvällä omatunnolla valtavien poliisihevosten keskelle ja lähdimme hakemaan rannekkeita itse pelipaikoilta. Kaikki meni tiistaina niin nappiin, että keskiviikon tapahtumat alkoivat jännittää tavallista enemmän – eihän nyt joka päivältä voi samanlaista flow´ta olettaa. Vai voiko?

Glitterit ranteeseen ja herätyskello soimaan neljäksi. Aamuneljäksi.
Osa 2 luettavissa heti huomenna!

4 kommenttia:

  1. Vitsit kun sulla on kiva kirjoitustyyli, tykkään! Innolla odotan jatkoa! :) Ja toi kimojen ponien keltaisuuskirous on kyllä niin ihana, ne kun tuntuu aina tietävän milloin on tulossa ne kisat, joissa sitten pitäisi olla edustava, ainakin mitä oma kokemukseni sanoo... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Tai jos tarkoitus olisi vaikka kisapuunauksen jälkeisenä päivänä kuvailla valkoista ponia - tarhassa muikistelee taas palominoa etäisesti muistuttava otus.

      Poista
  2. On niin kyllä kiva palata takaisin HIHS-tunnelmiin, et oo yhtään myöhässä postauksien kanssa! Itsekin seurasin tiiviisti koko teidän reissun instagramin puolelta kun en paikalle päässyt, ehkäpä ensi vuonna sitten :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla! Ja ehdottomasti ensi vuonna pelipaikoille mukaan - taskut vaan täyteen sokeria, niin Vanttukin arvostaa!

      Poista