sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Voitolla yöhön

Osa 4. Rahan takii?

Top 10 -päivän aamu valkeni kahdesta edellisestä mokomasta poikkeavasti hieman myöhemmin. Herätyskello ei rääkynytkään kaksi tuntia nukahtamisen jälkeen, vaan kolmannen vuorokauden kisaväsymystä lievitti miellyttävä luokan alkamisaika. Ruskeasuolle on aina ihanaa matkustaa, sillä omalta osaltani normaali reilun tunnin tallimatka Sipooseen korvautuukin sujuvasti vartin sporalla rallattelulla. Jos Kolmikulma ei olisi kaikin puolin niin täydellinen paikka sekä omistajalle että ratsulle, poni majailisi itseni lailla eittämättä Helsingin rajojen sisäpuolella.

Ponilla on kyllä huomattavasti enemmän omaisuutta kuin omistajallaan.

Kuten ensimmäisessä Amateur Tour-postaussarjan osassa totesin, kuvittelin vielä tiistaina olevani menossa perjantain tenttiin, mutta luonnollisesti Top 10 muutti päivän suunnitelmat totaalisesti. Hädissäni kirjoitin kurssin lehtorille sähköpostia torstaina illalla pahoitellen lyhyellä varoitusajalla saapumattomuuttani ja tiukkana tunnetun opettajan vastaus yllätti allekirjoittaneen täysin. Kannatti siis olla rehellinen, eikä kehitellä tarinaa yllättävästä vastataudista tai koiran syömästä tenttikirjasta.


Tattis vaan Laurea! Kyllä sitä joustoakin löytyy!

Olimme sen verran ajoissa jo huoltamassa Vanttua, ettei puhelu kansliasta luokan aikaistamiseen liittyen häirinnyt touhujamme ollenkaan. Tunnelma oli hyvin rentsu, eikä meitä enää jännittänyt juurikaan, joskin Saima väittää yhä ettei Amateur Tour missään vaiheessa ole aiheuttanut hänelle sen suurempaa hytinää kuin normaalit kisat. Jotenkin tuota on hankalaa uskoa, mutta toisaalta itse olenkin varsinainen elämäntapajännittäjä, mitä nyt erityisesti poniin ja sen kilpailusuorituksiin tulee, eli kenties se sitten pitää paikkansa. Torstain super rata ja sen vaivaton flow loivat itsellenikin harvinaisen levollisen olotilan, joten suhteellisen vakaat kädet askartelivat punaista silkkinauhaa rusetille hännänjuureen. Poni nuokkui tyytyväisenä sitä laitellessamme kuntoon ja vaikka parin päivän kilpailut olivatkin jo takana, sillä tuntui kytevän mukavasti virtaa edelleen. Erityismaininnan tuo säätämistä harrastava ja pöllövirtaakin toisinaan keräävä kevätjuhlaliikkeiden maestro ansaitsee siitä, että se yleensä osaa keskittyä mainiosti olennaiseen. Kisoissa poni laittaa poikkeuksetta estetykin moodin päälle, virittää korvat etukenoon ja näyttää etäisesti siltä, kuin se hymyilisi vinosti. Stressistä ei ole tietoakaan, joka taas helpottaa omaa mieltäni sen suhteen, että tiedän sen psyykeen kestävän useammankin viikonlopun pomput vaivatta. Harvemmin meillä on useamman päivän hyppelöitä ollut putkeen, mutta niissäkin se tuntuu aina loistavan kirkkaimmin vasta viimeisenä päivänä.

Poni Nivell ja Amateur Tour 2017 viimeinen walk of fame Helsingin Jäähallille. 

Halusin tuoda esille itselleni hyvin tärkeää asiaa roosanauha-rusetin myötä, joten kisavarustuksemme oli siihen mätsäävä tummansinen ja #rohkeudelle -kampanjan lippulaiva kiinnitettiin suurella kunnioituksella paraatipaikalle edustushuopaan. Lupasin myös Tuhmis-jengille jo aiemmin syksyllä, että jos paikka Top 10 kärkikaartiin aukeaa, meidän porukka vetää glitterit niin hevosen kuin ihmistenkin pintaan ja niin myös tehtiin. Kuulin myöhemmin muutamalta tallilaiselta, että myös katsomon puolella oltiin panostettu hileisiin kasvoilla - aivan mieletöntä! Sovitaanko, ettei ensi vuoden GP-finaalissa myöskään säästellä kimallusta? Vai upgreidataanko ihan SM-tasolle saakka?



 #rohkeudelle sopii meidänkin teemaan mainiosti! Niin villiksi meno toisinaan Vanillan kanssa äityy!

Koskaan ei voi olla liikaa blingiä, sanoo Vanttu!

Toimimme jo rutiinilla edellisten päivien tapaan niin, että lähdin ylpeänä taluttamaan finaalien finaaliin päässyttä silmäterääni vielä kerran keskuspuiston läpi kohti jäähallia, kun itse pilotti ja hoitaja suunnistivat kisapaikalle autolla vinkka perässään. Olimme jo aiemmin pakanneet traileriin ponin varusteet, sillä tarkoitus oli lähteä suoraan hallilta kotiin Kolmikulmaan voittoruusukkeen kanssa tai ilman.

Köyhän miehen traileriteippaus. 

Saiman ja Vantun ollessa lähtölistan epäkiitollisimmalla paikalla, eli luokan ensimmäiset, pidimme kiirettä radankävelyn suhteen ettei verryttelyssä tulisi kiire. Pääsimme onneksi verkkahalliin sisälle ponin kanssa ennen rataan tutustumista jalan, joten askellajit päästiin jo siinä vaiheessa käymään huolellisesti läpi. Vanttu oli niin menossa, että oikein nauratti! Silläkin oli selkeästi tuoreessa muistissaan edellisen päivän mahtava rata, jolla se sai toteuttaa itseään niin hyppyjen kuin vauhdinkin puolesta.

Ratapiirros oli sangen simppeli. Sen arvostelu oli perusradalla taito ja uusinnassa nopeus. Viime vuonna Amateur Tour semifinaaleihin ja top 10 finaaliin lisättiin arvosteluksi osin myös taitopuoli, joka on mielestäni vallan mainio asia! Tätä linjaa siis jatkettiin myös tänä vuonna ja Amateur tour poni- sekä hevoschampionin lisäksi valittiin taitopisteiden perusteella myös taitochampion. Emme elätelleen turhan paljon toiveita viimeiseksi mainitusta meriitistä, ponichampionin tittelin ollessa ykköstavoitteena. Yksissä tuumin siis päätimme Saiman lähtevän tekemään siisti ja eleetön perusrata hyvässä tempossa, eikä uusinnan suhteen tarvinnut juurikaan keskustelua käydä. Vauhtia, nopeutta ja laukkaa. Piste.

Verryttelyhypyissä poni oli erittäin hyvä, eikä sen työmoraalissa ollut mitään moitittavaa. Pidimme siis hyppymäärän maltillisena - muutama pitkä ja lyhyt tie, pari hyppyä hieman vinoon, estetykki kunnolla pohkeen eteen ja radalle!

Johkun radat on aina mahtavia! Hieman pureskeltavaa, mutta kuitenkin aina hevosystävällisiä!


Top 10 kinkereihin pääsy oli meille sinänsä jo niin suuri voitto, että kykenen kyseisen radan jopa muistamaan kohtuullisen hyvin. Talutin ratsukon edellisten päivien tapaan tuubista läpi, loikin ylös katsomoon ja nakitin tallilaiselle videointipestin. Omat käteni tärisivät niin rajusti, ettei kuvauksesta olisi tullut mitään. Ensimmäisen ratsukon osassa esteitä ehtii toki ponille näyttää hieman normaalia enemmän, joten sinänsä starttivuoro ei ollut turhan kehno. Ei sen puoleen, että Vanttu olisi yhtään estettä jäähallilla edes katsellut kehnolla silmällä, mutta reiluuden nimissä hirvitykset kuitenkin tuntui fiksulta sille esitellä.

Jahas jahas. Ensimmäinen kohde lukittu. (c) VK Hevoskuvaus.

Ratsukon kuulutuksen, tervehdyksen sekä lähtömerkin jälkeen lähti käyntiin näppärä perusrata. Poni eteni juuri toivottavan jouhevasti ja hypyt olivat sopivan teräviä. Olin niin innoissani! Uusinnan käyntiinpolkaisun jälkeen, oli yleisön viihdytys jälleen takuuvarmaa. Poni ampui pienestä vihjeestä eteenpäin aivan liekeissä. Kerrankin myös itse taisin olla kohtuullisen hiljaa videon taustahälinässä, vaikka yleensä olen aina äänessä. Yhden odottamattoman suuren loikan ansiosta Saimalla irtosi jalustin, jolloin sydämeni valahti jalkoihin. "ÄLÄ TIPU ÄLÄ TIPU ÄLÄ TEE VOLTTIA ÄLÄ TEE VOLTTIA!" huusin mielessäni ja puristin kaidetta johon nojailin. Eikä se tippunut tai tehnyt volttia, mutta pienen tasapainon horjumisen takia, menetimme tässä vaiheessa rataa sen tärkeän sadasosasekunnin joka voittoon oltaisiin tarvittu. Poni laukkasi maalilinjan yli ratsastaja tukevasti kyydissään ja puhtaan radan poppikimara alkoi pauhata taustalla. Olin haljeta ylpeydestä, samalla kuitenkin tiedostaen mikroskooppisten aikaerojen ollessa elintärkeitä The Finaalissa. Ja niin Vanttu kuin Saimakin päätti Helsinki Horse Show Amateur Tour-kilpailunsa valtavien aplodien ja hurrausten saattelemana.

Kohtalokas jalustimentipahduskoikkaloikka

 ..mutta homma hanskassa ja maaliin - vaikka sitten yhdellä jalustimella! Kaksi yllä olevaa kuvaa (c)VK Hevoskuvaus

Toinen sija kovassa Top 10 parhaimmistossa oli tietysti yhtä lailla ylpeydenaihe kuin pettymyskin. Voitto jäi niin karvan päähän, että helpompaa olisi ollut niellä kolmas tai neljäs sija. Toisaalta voittajaratsukko teki mahtavan radan ja he todella ansaitsivat paikkansa parrasvaloissa. Mitä voittopottiin tulee, en voi kieltää etteikö sen kuittaaminen olisi ollut huikeaa, mutta jokainen lajin parissa viihtyvä tietää, ettei sillä olisi katettu edes kuukauden hevosen ylläpitokuluja täällä pääkaupunkiseudulla. Siksi huvittaa, kun joku oli kommentoinut anonyymisti meidän tekevän tätä vain rahan takia ja ponista viis. Kyllä se rakkaus lajiin ja siihen nelijalkaiseen atleettiin on kuitenkin se syy, miksi mukana Amateur Tour-tiimellyksessä jo toista kertaa olimme.


 Tuhmaponi oli paljon näkösällä myös Helsinki Horse Show´n somessa. (c) Satu Pirinen


Ja niin taitava poni sai hienojen suoritusten jälkeen vielä kolmannen jättiruusukkeen suitsiinsa kiinni

Viimeisen palkintojenjaon jälkeen purimme ponin parkkipaikalla hiljaisissa tunnelmissa ja pakkasimme sen kyytiin. Kolmen päivän kolmeen rataan sisältyi niin paljon tunteita, että takki tuntui kotimatkalla olevan aivan tyhjä. Kaikki sanottava tuntui olevan jo sanottu. Fiilis ei ollut kehno, ei tietenkään - toisinaan vain hiljaisuus on paikallaan. Kiitollisuus oli ehkä päällimmäisin tunne, joka itselläni puski erityisesti pintaan. Poni oli tehnyt niin hienoa työtä monta päivää putkeen, ettei sanat tai rapsutukset riittäneet sitä siitä kiittämään. Paras tapa osoittaa lämpöä, olikin laitella sankaritar kaikessa rauhassa yöpuulle kotosalla ja ai että miten ihanalta tuntui laittaa tavarat sekä poni omille paikoilleen väliaikaisten ratkaisujen sijasta. Ihana tallityöntekijämme oli jo kartalla toisesta sijasta ja porkkanat löysivät tiensä lähes ponichampionin kitaan.

Tyytyväinen Vanttu jäi talliin iltaheinien pariin ja ihmisporukka päätti jättää illan Jäähallilla perjantailta väliin. Olihan kellokin jo paljon ja monen aamun aikainen herätys alkoi painaa jalkaa. Olin luvannut puolisolleni voitosta shamppanjat keskustassa, mutta toisen sijan ansiosta ne muuttuivatkin sujuvasti edullisemmaksi kuohuvaksi. Yhtä mainiolta se silti maistui ja hymy alkoi löytää tiensä takaisin suupielille. Vanttu on minulle nimittäin aina se poni-, hevos- ja tyylichampion, eikä siitä päästä mihinkään!

Voittaja-Vanttu ja Super-Saima



Seuraavassa, eli viidennessä osassa pureskelen vielä fiiliksiä Helsinki Horse Show´sta ylipäätään, niin katsomon kuin exponkin puolelta!







perjantai 24. marraskuuta 2017

Be fast or be last

Osa 3. Ei sitten mitään ylilyöntejä. Eihän? Eipä.


Torstaina Amateur Tourin ensimmäinen luokka starttasi klo 8, eli kukonlaulun aikaan olimme jo jäähallin käsihevosalueella puhaltelemassa jännitystä huuruisen pakastavaan aamuun. Edellisenä päivänä ne hieman hukassa olevan näköiset ja epävarmat kilpailijat marssivat nyt valkoisissa housuissaan pystypäin, tietäen tasan tarkkaan minne tulisi liikkua ja milloin. Ylipäätään tunnelma oli käsinkosketeltavan päättäväinen ja aikaluokan siintäessä edessä, niin pienet kuin suuretkin olivat lähdössä radalle tositoimiin. Aamuöisen Ruskeasuolta jäähallille kulkeneen leppoisan metsälenkin perusteella totesin ponin omaavan sen verran käytöstapoja, että uskalsin jättää sen turvallisin mielin hoitajan hoteisiin. Lähdimme kiireenvilkkaa lyhyen aikataulukertauksen jälkeen Saiman kanssa yhdessä kävelemään rataa, jota olimme jo edellisenä iltana whatsappin kautta juonineet, eivätkä hulluimmatkaan ideat tuntuneet täydellisellä pohjalla tallatessa mahdottomilta. Nyt kilpailtaisiin voitosta!


A2.0 - kun vain vauhti ratkaisee

Kaksi kaksijalkaista hurjapäätä ja yksi nelikoipinen vauhtihirmu ovat lyömätön trio, jonka kesken päätimme yksissä tuumin lähteä ihan oikeasti ratsastamaan aikaa. Muutama ekstralyhyt tie käväisi mielessä, mutta sovimme reittiratkaisujen lopullisten päätösten tulevan vasta sitten, kun pohja-aika oli suurinpiirtein selvillä. Potentiaalisista puomeista tai mahdollisista hirvitysjohteista ei edes keskusteltu - niitä tulee jos on tullakseen! Lähtölistat perinteisesti kääntyivät toisinpäin kakkospäivänä, joten tällä kertaa emme olleet ensimmäisten joukossa ja jes - ehdimme jopa verryttelyyn!

Poikkeuksetta ja kisakorkeudesta huolimatta meidän esteverryttelyn ensimmäinen hyppy tapahtuu aina ristikon tai matalan pystyn yli. Ihan aina. Toisinaan joku saapuu mussuttamaan hetkellisestä korkeuden madalluksesta, mutta yleensä muutkin verryttelijät hyppäävät mielellään maahankaivettua suurempien rakennelmien pohjalle. Itselleni on aina erityisen tärkeää, että ponilla on hyvä ja luottavainen mieli siitä sekunnista asti, kun kisa-aamuna tulen tervehtimään sitä karsinaan sokeripalan kera tai kun päivän ensimmäisen puominylityksen aika koittaa. Siitä ei tingitä ja mokoma lienee myös muutaman poikittaisen sanan kuuntelemisen arvoista.

 Koska jos onnellinen poni..
..niin myös onnellinen omistaja!

Tällä kertaa olimme tarkkana ajoitusten suhteen ja hyökkäsimme verryttelymaneesiin sillä sekunnilla kun se vain oli mahdollista. Poni oli jälleen kävelytetty perusteellisesti pohjalle, joka heti selkäännousukamppailun jälkeen mahdollisti reippaamman tahdin muutaman käyntiaskeleen jälkeen. Aikaratsastuksen A ja O on mielestäni innokas ja notkea poni. Näiden toivottujen elementtien korostamiseen pyrimme siis myös verryttelyssä. Ravikeventelyn jälkeen nousi laukka, jonka säätelyyn käytettiin valtaosa ajasta. Pitkillä sivuilla reippaammin ja lyhyillä kiinni, jonka jälkeen repeat. Edellämainitulla kuumentelutaktiikalla poni alkoi itse älytä, ettei tänään tarvitse himmailla - ainakaan kaarteissa, joissa sen laukka tuppaa helposti löystymään erityisesti kun puomeja aletaan nostella metriin tai sen yli. Laukan alkaessa työntää myös takaa, Vantulla on tapana muuttua melko vahvaksi ja itseriittoiseksi, jota sitten tasoitellaan avotaivutuksella ravissa. Jäähallin verryttelyalueen ollessa hämmästyttävän väljä, oli mahdollista työstää ponia ihan oikeasti ennen varsinaisia hyppyjä. Tyytyväisestä taivuttelupärinästä voidaan helposti päätellä milloin poni on valmis suuntaamaan esteille. Pienen jäähdyttelykävelyn ja satulavyön kireyden tarkistuksen jälkeen kohdistettiin huomio itse asiaan. Muutaman miniristikon jälkeen puomit kohosivat kilpailukorkeudelle ja pyysin Saimaa tulemaan niin suoraan, kuin hieman vinostikin esteelle. Jos tavoitteena on voitto tai ainakin kärkikahinat, verryttelyssä kannattaa tuoda ratsu myös muutaman kerran normaalia lyhyemmällä tiellä esteelle - kunhan et matkalla keilaa esteiden välissä päivystäviä huoltojoukkoja.

"Ja valmistautuu Alitalo!"

Alitalo on valmis
..jonka jälkeen hauskanpito saa alkaa!

Oppikirjamaisen onnistuneen lämmittelyn jälkeen poni imi korvat tötteröllä viimeiselle okserille, jonka jälkeen Alitaloa sopivasti jo kuulutettiinkin tuubiin - se oli sitten menoa. Taisin matkan varrella kysäistä "jännittääkö?", mutta muuten koko jengi hiljeni täysin. On tärkeää keskittyä, vaikka sitten siihen, etten pyörry katsomon puolella tai kehnolla tuurilla jo ponia taluttaessani. Edellinen ratsukko täräytti jälleen ilmoille tuplanollaradan popit, mutta Vanttu ei ollut niistä enää millänsäkään. "Ison maailman meininkiä"-kommentti oli selkeästi löytänyt tiensä atleetikon tuuheiden korvakäytävien kautta ymmärrykseen. Totinen poni ja totinen tyttö tuupattiin jälleen kahdestaan areenalle, eikä pillin vihellyksen jälkeen niitä olisi meinannut saada sieltä enää pois. Niin mahtavasti lennokki-Twist liiteli pitkillä, mutta sitäkin vauhdikkaammilla teillä esteiden yli maaliin. Yksi painajaismainen loikka sarjalle pääsi kehkeytymään ja voisin vannoa että sen viisimetrisen loikan aikana koko katsomo hiljeni odottaen rysähdystä viimeistään sarjan b-osalle, mutta eipä mitään - rehdit rimppakintut löysivät kuin löysivätkin sopivat paikat ja takuuvarmasta kauhunäytelmästä selvittiin tyylikkäästi jo katse lukittuna seuraavaan esteeseen.

"Pieni" arviointivirhe ponilta, mutta se toisinaan sallittakoon. (c) Rosa Roth

No scope no hope. Ilman tuota seiniä latomalla vahvaksi kasvanutta takapäätä tämä pomppu olisi voinut päättyä melkoiseen kaaokseen.
 ..mutta nou hätä! Se minkä Vanilla sössii, sen se myös seivaa!

 Ja niin matka jatkuu!

Ykköstilalle tässä vaiheeessa! 

Maalilinjan ylityksen jälkeen omat silmäni täyttyivät vedestä ja itkeä vollottaen kirmasin heittämään villaloimen ponin niskaan. "Te voititte? Voititteko te?" "Siis noi voitti!"-huudahduksia alkoi kuulua joka suunnasta, mutta Alitalon neiti se vaan murahti cooliin tyyliinsä jotain siitä, että ratsukoita oli vielä muutama jäljellä, katsotaan nyt. Arvatenkin silti, jos johtoaikaan eroa oli kaksi kokonaista sekuntia, ei kakkossija vaikuttanut turhan todennäköiseltä vaihtoehdolta. Ja niinhän ne sitten voittivat, kuten ympärillä oltiin povattu! Voittoruusuke sujahti radasta kuumenneen ponin rintaremmimartingaalin rinkulaan, sillä suitsiin sitä oli aivan turha toivo alkaa ruuvaamaan. Sama tunne tulisi siitä, kun yrittäisit asettaa joulukuusen latvaan tähteä, mutta samalla kohteena oleva havupuu haluaisi juosta pakoon ja samalla hieman satuttaa koristelijaansa. Martsa tai saappaanvarsi on aina turvallinen ratkaisu, jos meno meinaa äityä villiksi.

..ja lopuksi hienosti luokan voittoon kovassa seurassa!



"Miksi tuo mies pitää nenästäni kiinni?"

Sain kunnian taluttaa ratsukon vielä kerran tuubista sisälle palkintojenjakoon ja ai että kuinka ylpeänä poni rivin kärjessä seisoi. Ulkona otetuista lähdöistä ei ollut tietoakaan, kun oman arvonsa tunteva tamma mittaili katseellaan tuomaristoa. Ansaitusti vauhdikkaan kunniakierroksen jälkeen edellisen päivän kaava toistui ja lähdin jalkapelillä epäuskoisen tyrmistyneenä, mutta ylpeydestä halkeamaisillani hoippumaan metsän läpi Ruskeasuon mäelle.

Onnitteluita alkoi sadella tasaiseen tahtiin instagramiin ja lukuisat mahtavat seuraajat olivat jännittäneet ratsukon etenemistä radalla joko havenin livestä tai paikan päällä. Sanat eivät oikein riitä kuvailemaan sitä fiilistä, kun purettiin ponia varusteista ja päähän alkoi todella upota, ettei tämä nyt ihan hukkareissu tainnut ollakaan. Miljoonan sokeripalan, huolellisen kylmäyksen ja ainakin kolmentoista kuolemaa uhmaavan turpasuukon jälkeen poni pääsi taas tarhailemaan ja kiiruhdimme hallille kannustamaan tuttuja radalla. Amateur tourin taitavat ratsukot viilettivät yksi toistaan vinhempaa vauhtia maaliin - toisilla riskien ottaminen kannatti ja toisilla finaalin maali jäi ensi vuoden tavoitteeksi, mutta niin se vain on pelin henki. Ratsastus, erityisesti esteratsastus on siitä mahtava laji, että tänään saatat olla kaikista nopein tai tyylipuhtain, mutta seuraavana päivänä ratsusi jää pomppimaan nurkkaan tai laukka ei riitä siihen tiukimpaan käännökseen, jonka piti olla aivan helppo nakki. Sellaista se vain on ja juuri siksi siinä on oma hohtonsa, jota en ainakaan itse ole vielä muista lajeista löytänyt. Ratsastaja voi tehdä kyydissä paljon, mutta loppujen lopuksi se alla myhäilevä lihaskimppu täynnä omia mielipiteitä on se, joka viime hetkellä tekee päätöksen oletteko radan päätteeksi kunniakierroksella vai kotimatkalla.

Sisälsihän voittorata toki kauhusarjan lisäksi myös hillittyjä ja hallittuja hyppyjä. Voisin vain tuijotella näitä ponin keskittymisilmeitä vaikka kuinka kauan!

Junior Tourin startatessa, juuri kun olimme pähkäilleet millä perusteilla Top 10-ratsukot valittiinkaan, Saiman puhelin soi ja kansliasta tiedusteltiin oliko Vanilla Twistin pilotti kiinnostunut ottamaan osaa finaalien finaaliin, sillä hän oli sinne kvaalannut - Helsinki Horse Show Amateur Tour Top 10-mittelöön, jossa vastassa olivat parhaista parhaat! Vastaus ei tainnut jäädä ainakaan kymmenen metrin etäisyydellä oleville epäselväksi.

Se tunne kun kuvittelit Helsinki Horse Show´n päättyneen osaltasi makeaan finaalivoittoon, mutta saatkin kuulla pääseväsi ihailemaan söpöä poniasi vielä kerran screeniltä! Priceless!


Osa 4 jatkuu heti huomenna - stay tuned!





torstai 23. marraskuuta 2017

Voittajat ei pelkää hävitä!

Osa 2. Alkuverryttelyä.


Tiistaina illalla ponin majoituttua tyytyväisenä Ruskeasuolle, olikin sopiva hetki startata tulevan aamun sotasuunnitelman hiominen. Ratapiirrustus saapui tyylikkäästi samaan aikaan kuin pizzalähetti, eli mikäs sen mukavampaa kuin mutustella salamin ohessa visiota tulevan suorituksen tyylikkäästä perusradasta, vinhaa uusintaa unohtamatta. Salami-uhkausta on myös arvon puolalaiselle säännöllisesti esitetty, jos käytöstavat vaikka sattuvat unohtumaan ja korvat muuttuvat maagisesti vain koristeiksi. Joskus sillä tavallakin on päässyt käymään.


Mikä yhdistää kahta ylläolevaa kuvaa? Vastaus löytyy postauksen lopusta.

Olin vahvassa uskossa vielä keskiviikkoaamun pikkutunneilla sen suhteen, että olisin menossa tekemään tärkeää tenttiä perjantaina. Pänttäsin siis silmät lupsuen painavaa tekstiä ihmisen psykologisesta kehityksestä, samalla kun punnitsin sarjan b-osalta vähiten kreiseintä kääntymiskohtaa okserille. Voitte varmaan kuvitella kuinka paljon niistä opiskeluista jäi mieleen. Saatoin vain toivoa, että kirja jonka kannelle pääni kallistin, olisi imeytynyt aivoihini nippelitietoineen kuluneen yön aikana. Aamukahvin myötä kuitenkin orastava tenttistressi oli tiessään, sillä edessä oli sitäkin mittavampi tärinän aiheuttaja - HELSINKI HORSE SHOW 2017! Loikatessani Saiman Nissanin takapenkille aamuhämärissä, tuntui kuin olisin omistanut koko maailman. Mikä mahtava ylpeyden aihe olikaan jo päästä Jäähallin finaaliin asti. Sille pohjalle, joka tömisee juuri sillä oikealla tavalla! Usein Team Tuhmaponi huomaa olevansa merkittävästi suunnitellusta aikataulusta jäljessä, mutta tällä kertaa se oli minimoinut myöhästymisen riskit ja saapui unenpöpperöisen ponin luokse ennätysvarhain. Kaikki tarvittavat puuhat löysivät meistä kolmesta sujuvasti tekijänsä ja niin hektinen aamu polkaistiin käyntiin jännittyneen innon leijaillessa talli-ilmassa.

Game on!

Jäähallin mahtavien, kansainväliset standarditkin täyttävien puitteiden kunniaksi halusin ponin olevan ekstrapyntätty, joka tarkoitti käytännössä ainakin tarkkaa letitysoperaatiota. Vanttu sai täten nautiskella totaalisesta "make overista"  aamuheiniensä lomassa, eikä turhaan! Siellä täällä suihkittiin karvakiillotusainetta, kavioissa hohti lakka ja yhtäkkiä hopeinen glitterikin oli löytänyt tiensä korostamaan slaavilaisen jäyhiä poskipäitä. Niin sievä kauneuskäsittelyn kohteesta tuli, etten meinannut tunnistaa mokomaa prinsessaa omaksi reikäpäiseksi afrotukakseni. Toisaalta yhtä nopeasti kuin hirviöstä kuoriutui kaunotar, muuntui sama setti vastapäiseen asetelmaan ja rintaremmimartingaalia satulavyöhön askarrellessani napsahti notkea tavaramerkki-potku melko lähelle olkapäätäni. Voitiin siis hyvillä mielin todeta, että ponin nestetasapaino ei ainakaan ollut järkkynyt yön aikana, josta kertoivat sen nopeat reaktiot ja myös se tuli selväksi, ettei tallista ollut lähdössä mukaan väärä kärpäskimo.

Rusetti kuuluisi kai ripustaa ruumiinosaan joka on potentiaalisesti vaarallinen. Täytynee viedä poni lahden yli kauneusleikkaukseen, jossa siitä tehdään elävä rusetti.
Estetykin tukassa on aina tärkeissä kilpailuissa yksi onnen sykerö, jota ympäröi timsulenkki.

Viime vuoden finaalista käteen jäi siistien tuplanollaratojen lisäksi läksyn oppiminen sen suhteen, ettei Mannerheimintien liikenne vedä turhan hyvin aamuruuhkassa ainakaan keskustaan päin, eli tulin automaattisesti tänä vuonna siihen tulokseen että kävelytän ponin maasta käsin Helsingin kekuspuiston sekä Laaakson stadionin läpi pääkallopaikalle. Edellisen vuoden finaaliviikon ensimmäisenä päivänähän meillä oli tarkoitus vetää poni trailerilla hallille majapaikastamme, mutta aivan tavallisella renkaanpaineiden tarkistuskäynnillä toinen eturengas räjähti tuhansiksi pieniksi kuminpalasiksi, joten pääsin silloin testaamaan kävelyreittiä sekä keskinäistä luottamustamme hieman lennosta pilkkopimeälle metsäpolulle työmatkapyöräilijöiden suhahdellessa tuhatta ja sataa takaa ohi. Olihan se elämys, joka täytyi ehdottomasti päästä kokemaan uudelleen.


Nää on hauskat! Vasemmalla HIHS 2017 ja oikealla HIHS 2016. 

Matka jäähallille sujui sulassa sovussa ja päivän ensimmäiseen luokkaan osaa ottavina, odottelua ei juurikaan ollut. Käsihevosalueella vallitsi vielä toistaiseksi turvallisen väljä ilmapiiri ja otin pestikseni kävelyttää ponia sen aikaa, että Saima sai rauhassa kävellä rataa jalan. Areenaan sai tänä vuonna myös tutustua viime vuodesta poiketen ratsain niin, etteivät kaikki Amateur Tourilaiset survoutuneet sisälle koko jengi kerralla, vaan tuubin kautta laakealle kentälle marssivat vain tulevan luokan ratsukot huoltojoukkoineen. Tämä oli mielestäni erittäin tervetullut uudistus, erityisesti oikeasti potkivan kavioeläimen omistajan vinkkelistä! Vanttu tepasteli areenalla  kuin kotonaan ja hölkätä päristeli tyytyväisenä kevyessä ravissa kasvien sekä hienojen johteiden välistä kuin vanha GP-konkari konsanaan. Kauden alussa ratojamme kilpailutilanteissa riivannut turhan tuijottelu oli tipotiessään ja tilalle saapunut se ihanan itsevarma viheltelijä-Vanilla.

 "Normikeskiviikko! Millos me kuskiseni muuten ollaan menossa sinne HIHSíin?"
"Ai me ollaan siellä jo! No koska hypätään? Hypätäänkö jo? Saako nyt hypätä? ANNA MÄ HYPPÄÄN!"

En oikein osannut hahmottaa ponin olevan niin nopeasti vuorossa muiden ratsukoiden sujuvien suoritusten myötä, eli onnistuimme sen verran töppäämään, ettei hypyille verryttelyhallissa juurikaan jäänyt aikaa. No tällä kokoonpanolla kerta ei suinkaan ollut ensimmäinen ja ponin käveltyä pohjalle niin huolella, uskalsin päästää ratsukon radalle hieman kylmiltään. Kaikkia meitä jännitti niin paljon, etten varmaan muistaisi radasta yhtään mitään, ellei videolta sen kulkua saisi luntata. Muistan lähinnä taluttaneeni ponia tuubista sisälle ja sen saaman kohtuullisen sätkyn, joka aiheutui edellisen ratsukon tuplanollaradan ansiosta räjähtäneestä musiikista. "No problem, ison maailman meininkiä" - totesin ponille ja tuuppasin kaksikon portista sisälle. Sitten seuraakin pelkkää pimeää, kunnes perusradan viimeinen puomi kolahtaa kannattimiltaan. EI! Puomin lopsahdus tosin ei itseasiassa edes ollut suurin pettymyksen syy, mutta sen jälkeisen uusinnan missaaminen sitäkin enemmän! Meillä oli niin viihdyttävä suunnitelma aikaosuuden varalle, että sen toteutumatta jääminen vihlaisi jostain todella syvältä. Meillä on Saimulin kanssa usein tapana ottaa yleisö huomioon tieratkaisuissa erityisesti pienillä esteillä - pitäähän jonkun hoitaa se vauhti tai vähintäänkin yksi vaarallinen tilanne, ettei valokeila  käänny johonkin sellaiseen, jonka itsetunto ei ehkä kestä kritiikkiä. Meidän nimittäin kestää! Saimme tietysti keilaamisesta tuijottaa tiukasti omia nassujamme peilistä, sillä verryttelyhypyissä terävyyttä olisi voinut toki hioa, jos sellaisia olisi ehtinyt ottaa.

Puomi sinne tai tänne, kunhan huopa ei ole kuvissa rutussa! Damn.

Alitalo ja Nivell screenillä = instant kyynelkanavien ylitsetursumisvaara SOS.

No hui hai - lähdin floppiradasta huolimatta hyvällä fiiliksellä kävelyttämään ponia aurinkoisessa säässä takaisin Ruskeasuolle, pilotin ja hoitajan huristellessa autolla perässä. Tallimatkalla vilahdettiin vielä Ylen uutisissakin hölkättyämme suojatien yli. Luojan kiitos valot olivat vihreinä - muuten olisi tullut äidiltä huutia.

Videopätkä lunkista pyrähdyksestämme löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4261542

Hoitelimme kimpassa ponin koivet ja sielunelämän zen-asemiin seuraavan aamun koitosta varten, enkä olisi voinut enempää riemastua kun tallimestari huikkasi ohimennen että tarhatakin kilpuria saisi halutessaan. Vanttunen siis pääsi suorituksensa jälkeen vielä hengailemaan keskelle stadia ihanan suureen aitaukseen - luksusta! Tunnelma pienen takapakin jälkeen lähti taas jyrkkään nousuun hyökätessämme äkkiä takaisin jäähallille hurraamaan kanssakilpailijoiden hienoja suorituksia. Mainittakoon keskiviikon menestyjistä muun muassa Ratsasta tähtien kanssa- haastattelussani loistanut Katja-Loviisa Kotzetova, joka nappasi hienon sijan jo heti ensimmäisenä päivänä. Kolmikulman jengikin loisti, sillä meidän oma pieni Christin tykitti tietysti Proud Flash-ponillaan kärkikahinoihin omassa korkeuskategoriassaan! Tuttuja naamoja vilahteli siellä täällä ja myötätuntoista huvitusta herättivät nurkkien takana sätkä huulessa lymyilevät poniäidit, jotka jännittävät jälkikasvujensa suorituksia niin kovasti, ettei katsomoon ollut kuulemma asiaa. Erityismaininta tähän väliin niin usein parjatuille mameille - kovin olisi kilpailuissa hiljaista, jos nämä vahvat leidit eivät taustajoukkoina huolehtisi niin käytännön puolta logistiikkoineen kuin sponsorointiakin sille mallille, että paikalle saavutaan.

Vanilla yöpuulla

Ensimmäisen aamun jännityksen alkaessa raueta iltapäivällä, katselimme luokkia siihen saakka kunnes emme enää katselleet. Parkkimittari naksutti nälkäisenä jäähallin takana ja ponin iltatoimetkin täytyi vielä hoitaa. Keskiviikkohan oli tulevalle Horse Show-viikolle vasta alkulämmittelyä, joten sen saattoi hyvillä mielin jättää hieman kesken ja lähteä keräilemään voimia seuraavan vuorokauden haasteita varten.

Osa 3 jatkuu heti huomenna!



Vastaus salamiarvoitukseen: kuvia yhdistää kaksi possua ja potentiaalisen leivänpäällisen läheisyydessä oleva vihreä elementti









keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Helsinki Horse Show 2017

Osa 1. Matkalla tähtiin.

Koska kaikki muut blogistit ovat jo Helsinki Horse Show´n fiiliksensä pureskelleet lähes viimeistä murusta myöten, on Tuhmaponin vuoro akateemisen vartin turvin tarttua aiheeseen pienen postaussarjan voimin. Instagramin puolella ilahduttavan moni myötäeli viraalisti jännityksen täyteisiä hetkiämme Amateur Tour-sarjakilpailun finaalissa, mutta herätellään lähimuistiin vielä koko tapahtuman kohokohtia meidän jengin vinkkelistä!

Tuhmis tuubista areenalle, mutta mitä sitten tapahtui?

Palataan areenakuvan tohinoista vielä hetkeksi Sipoon perämetsiin, sillä käytännössä HIHS-viikko starttasi allekirjoittaneen osalta jo maanantaina kimon ponin kuurauksen puitteissa. Vielä ei ole löytynyt ainetta, joka kuin taikaiskusta yhden pesun aikana muuntaisi keltaisen hohtavan valkoiseksi. Jo pelkkään sitkeän puolalaisen turkin kasteluun hujahtaa helposti tunti, jonka jälkeen shampoo-hoitoaine-vaahtokylpysettejä saa jumpata ainakin kolme mokomaa peräkkäin, että työn tulos on edes jokseenkin kelvollista ja tallinpihasta kehtaa liikkua ihmisten ilmoille. Vantun pesu starttaa ennen vesileikkejä poikkeuksetta orjallisen perusteellisella harjauksella. Ei ole siis kyse yhdestä tai kahdesta viisiminuuttisesta, vaan kopukkaa todella ruokotaan pitkään ja hartaasti joka ikisellä sukalajikkeella jonka maailma päällään kantaa. Pointtina tässä on niiden pirullisten karvojen alla lymyilevien hiekanjyvien onkiminen sieltä muka niin siistin klipatun turkin uumenista, että ne lähtisivät edes jotenkin päin pesuveden mukana viemärinputsaajan riemuksi putkistoja tukkimaan väriä haalistamasta. Harjaamisen jälkeen kannan rutiinilla pesuvälineet ämpäreineen, sienineen, loimineen, suojineen, pyyhkeineen, kumisaappaineen, sateenvarjoineen, kylpyankkoineen, shampoineen ja hoitoaineineen pesukarsinan välittömään läheisyyteen. Tai ainakin siihen pyrin. Yleensä jotain unohtuu, joka sekoittaa pakan täysin. On myös ollut tapana ilmoittaa tallin sisäisessä yhteydenpitokanavassa, että aion kroolata ennalta ilmoitettuna aikana muutaman itkunsekaisen tunnin tuolla hevosten Serenassa, joka toiselta nimeltä tunnetaan myös valkoisten hevosten huoltajien limbona. Yleensä ilmoitukseni herättää lähinnä myötätuntontoista huvitusta, mutta toisinaan tajuan itsekin olevani tunnollisten ratsujensa jalkojenkylmääjien tiellä ja yritän suoriutua missiostani mahdollisimman vauhdikkaasti.

Vantun mielestä meressä kylpeminen on huomattavasti hauskempaa...
...kuin pesukarsinassa lusiminen.

Pesun ja sitä seuranneen kuivattelusolariumin jälkeen (=me molemmat kuivattelimme), poni sai ylleen ensin kuivausloimen joka imaisee kosteuden sieltä minne solkku ei yllä. Karsinaan ei ole mitään asiaa ilman tallisuojia, sillä valkoiset koivet ovat sekunnissa puupelletistä vähintään harmaat ja aamulla sitten jo masentavan ruskeat, jos niitä ei muista varjella. Villaloimikuivattelun jälkeen ponista tulikin supersankari-kommando ninja-asussaan ja sitten olikin varusteiden vuoro kiillottua. Maanantai siis kului ”puhtaasti” välinehuollon parissa.

Lempivärini tuskin jää kenellekään epäselväksi, vai kuinka on?
Edustushuoviksi mukaan valikoituivat Laatu Anskun sponsoroima supercool Back On Track valkoinen estehuopa sekä Equilinen tummansininen flättärihuopa hopeisella koristenauhalla, joka mätsää huppuumme täydellisesti. Tietysti.

Tiistaina olimme jo varhain liikenteessä, sillä Vantulle oli perinteikkäästi varattu karsinapaikka ihanalta Ruskeasuon Poliisitallilta ja halusimme ehtiä sinne järkevään aikaan. Sinänsä Kolmikulmasta huristelisi iloisesti reilussa puolessa tunnissa Jäähallille, mutta huomattavasti stressittömämpi vaihtoehto kaikille osapuolille oli siirtää poni lähemmäs jo etukäteen ja skipata näin potentiaalinen liikenneruuhkan nostattama verenpaine Lahdentien aamutörttöilyn keskellä. Ihan oikea karsinapaikka telttaboksin sijasta siksi, koska poni ei urbaania jabaelämää juurikaan arvosta. Tai lähinnä sen naapurit eivät arvosta hänen läsnäoloaan, sillä muutamalla kipakalla potkulla olen todistanut huterien seinien olevan verrattavissa domino-palikoihin. Voima täpäkän esteponin takapäässä on yhtä lailla hieno kuin hirveäkin asia.



Pieni poni suuressa maailmassa. Kai se hieman kuumottaa 148cm tervaskantoa kun 180cm vesseli tuijottelee yläviistosta tuimasti. Silloin ei auta muu, kuin vetää supersankarin asu ylle ja toivoa parasta. Eivätpähän seinät soineet meidän puolesta tällä kertaa.

Taivaan revetessä kunnon syysmyrskyksi, ehdimme juuri hölkätä ponin sekä varusteiden kanssa Ruskeasuon historiaa havisevien tallinseinien suojiin. Pikaisen karsinan edustan koristelun jälkeen, jätin Vanttusen hyvällä omatunnolla valtavien poliisihevosten keskelle ja lähdimme hakemaan rannekkeita itse pelipaikoilta. Kaikki meni tiistaina niin nappiin, että keskiviikon tapahtumat alkoivat jännittää tavallista enemmän – eihän nyt joka päivältä voi samanlaista flow´ta olettaa. Vai voiko?

Glitterit ranteeseen ja herätyskello soimaan neljäksi. Aamuneljäksi.
Osa 2 luettavissa heti huomenna!